Lue blogia

6.11.1988

6.11.1988 oli historiallinen päivä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiassa. Tällä päivämäärällä 94 naista Suomessa ottivat vastaan pappisvihkimyksen. Vuoden 1986 kirkolliskokous antoi hyväksyntänsä pappisviran avaamisesta naisille. Tämä tapahtui 73 vuotta sen jälkeen, kun Wendla Ivaska ensimmäisenä naisena Suomessa suoritti teologisen loppututkinnon. Suomessa naiset saivat mahdollisuuden papin ammattiin huomattavasti myöhemmin kuin muissa Pohjoismaissa. Tanskassa ensimmäiset naiset vihitiin papeiksi jo vuonna 1948, Ruotsissa 1958,
Norjassa 1961 ja Islannissa 1975.

Kristillisistä suuntauksista Suomessa vain evankelis-luterilaisessa kirkossa naiset voivat toimia pappeina. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa naiset eivät voi toimia pappeina. Suomessa toimivissa vapaissa suuntauksissa tai herätysliikkeissä nainen voi toimia puhujana seurakunnassa, mutta ei pappina. Vuonna 2012 papiksi vihitty Mari Leppänen on ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen pappina. Tämä nostatti kohun ja Turun Rauhanyhdistys ilmoitti Leppäselle, että tämä ei saa enää toimia yhdistyksen tehtävissä pappeutensa takia. Vanhoillislestadiolaisuus, joka on yksi suurimmista luterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä, ei hyväksy naisia pappeina ja on muutenkin nimensä mukaan hyvin vanhoillinen suhtautumisessaan moniin asioihin.

Vuoden 1913, jolloin Ivaska valmistui teologiksi, ja vuoden 1988 väliin on mahtunut monta eri vaihetta:

1953: Kirkkolakiin lisätään naisteologeja koskevat määräykset.

1955: Liisa Riippa-Alarakkola on ensimmäinen nainen, joka hakee pappisvihkimystä.

1963: Naispappeutta koskeva esitys kaatuu kirkolliskokouksessa. Lehtorin virka perustetaan naisteologeja varten.

1976: Naispappeutta koskeva esitys kaatuu kirkolliskokouksessa. (Taas)

1978: Lehtorit saavat oikeuden saarnata ja jakaa ehtoollista.

1984: Taas kerran esitys naispappeudesta kaatuu kirkolliskokouksessa ja tämä aiheuttaa kirkostaeroamisaallon.

1986: Kirkolliskokous hyväksyy papin viran avaamisen naisille. Vastustajien mahdollisuus toimia kirkon viroissa turvataan.

1987: Pappisliitto luo ns. ajo-ohjeet, jotka antavat luvan kieltäytyä jumalanpalvelusyhteistyöstä naisen kanssa.

1988: Kirkkolain muutos astuu voimaan. 94 naista vihitään papiksi. Sirkka-Liisa Enqvistista tulee ensimmäinen naispuolinen kirkkoherra.

1990: Piispan virka avataan naisille.

2006: Piispankokous kieltää työvorojärjestelyt sukupuoleen vedoten.

2007: Vammalan seurakunnan kappalainen erotetaan, koska tämä kieltäytyy yhteistyöstä naispappien kanssa.

2008: Evankelisessa herätysliikkeessä tapahtuu kahtiajako sukupuolikysymyksen vuoksi.

2010: Irja Askolasta tulee Helsingin piispa.

Vaikka naiset edelleen saavat osakseen kritiikkiä ja vastusta papin ammatissa, on kuitenkin mielenkiintoista huomata, että vuonna 2017 48 prosenttia papeista oli naisia. Samana vuonna seurakuntapastorinvirassa olevista papeista oli naisia 61 prosenttia. Naisten osuus papistossa on kasvanut koko ajan 30 vuoden aikana ja teologian opiskelijoista suuri enemmistö on naisia.

Olen tässä tekstissä pyrkinyt tietoisesta välttämään termiä ”naispappi”, vaikka se onkin melko yleisesti edelleen käytössä. Itse koen nais -etuliitteen turhana varsinkin, kun lähes puolet papinvirassa toimivista ovat naisia, vaikka pieni ja äänekäs vähemmistö sitä edelleen vastustaakin. Olen aiemmin ollut useaan otteeseen seurakunnalla töissä ja muutenkin ollut mukana seurakunnan toiminnassa päiväkerhosta, nuorisotoimintaan ja vapaaehtoistyöhön (kirkkokahvituksissa avustaminen, kolehdin kerääminen, ehtoollisella avustaminen jne.). Näin ollen olen myös tehnyt töitä monen eri papin kanssa ja tätä kirjoittaessani olen pohtinut, että onko sukupuolella ollut mitään väliä suhtautumisessani heihin. Ei ole. Suurin ero on puhuttelussa. Huomaan edelleen kutsuvani lapsuuteni miespappeja heidän sukunimillään ja vain harvoin lempinimillä, vaikka sinunkaupat on tehty jo vuosia sitten. Aikuisikäni pappeja kutsun kaikkia etunimillä sukupuolesta riippumatta. (Pitää myöntää, että sen oikeastaan ainoan aikuisikäni miespapin sukunimen olen kokonaan unohtanut.) Olisikohan siis jo aika kutsua pappeja vain papeiksi sukupuoleen katsomatta? Haluan myös muistuttaa, että papitkin ovat oikeasti vain ihmisiä.

 

P.S. I dag är också Svenska dagen, så glada Gustaf II Adolf för alla!

P.S.2. Tässä pari katsomisen arvoista aiheeseen liittyvää linkkiä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/08/27/ensimmainen-lestadiolainen-naispappi-haastaa-naisen-roolin

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/04/02/suomen-ensimmaiset-naispapit

 

Luvut ovat peräisin Suomen evl-lut. kirkon kotisivuilta.

 

Mitä jos olisikin käynyt toisin?

Silmiini osui pari päivää sitten mainos uudesta Watchmen -sarjasta. Mielenkiintoni heräsi heti. Sarja perustuu saman nimiseen sarjakuvaromaaniin, joka on julkaistu 1980-luvulla. Sarjakuvasta on myös tehty elokuva, joka kantaa myös nimeä Watchmen ja se tuli ensi-iltaan vuonna 2009. Tuo elokuva löytyy hyllystäni ja yhdessä vaiheessa katsoin sitä toistuvasti. Tuolloin en osannut sanoa, mikä elokuvassa veti puoleensa. Fanitan supersankareita ja pidän sarjakuviin perustuvista elokuvista muutenkin, mutta Watchmenissä oli myös jotakin muuta. Tuo jokin oli muunnettu historia, joka luo taustan Watchmenille.

Yksi asia, joka minua on aina kiinnostanut historiassa, on syy-seuraussuhteet. Mikä tapahtuma on johtanut toiseen ja mitä, jos olisikin käynyt toisin? Watchmenissä USA voittaa Vietnamin sodan Dr. Manhattanin avulla ja Watergate -nauhat jäävät paljastumatta. Sota Vietnamissa sekä Watergate -skandaali vaikuttivat vahvasti poliittiseen ilmapiiriin 1970-luvulla ja niiden päinvastainen lopputulos luo kokonaan toisenlaisen asetelman yhteiskuntaan. Vaihtoehtoinen fiktiivinen historia on erittäin suosittu aihepiiri esimerkiksi kirjoissa ja tietokonepeleissä. Yleinen teema vaihtoehtoisessa historiassa on sotien päinvastainen tai muuten eroava lopputulos. Suomessa yleisimpänä tulkintana on Neuvostoliiton valtaamaksi joutuminen jatkosodan jälkeen.

Kirjallisuudessa myös autofiktiiviset romaanit voidaan laskea vaihtoehtoiseen historiaan. Osa autofiktiivisten kirjojen tapahtumista ovat todellisia, toiset sijoitettu uuteen ympäristöön muunneltuna ja osa on kokonaan fiktiota. Näitä autofiktiivisia romaaneja on viime vuosina ilmestynyt ihan mukavasti. Esimerkkinä mainitsen Jari Tervon kirjat Esikoinen, Revontultentie ja Pyrstötähti. Nämä kirjat kertovat 1970-luvulla nuoruuttaan eläneen Jarin tarinaa päiväkirjamerkintöjen muodossa. Esikoisessa on mukana myös tädin ja isomummun kertomuksia toisen edellisestä elämästä 1600-luvulla sekä toisen nuoruudesta 1910-luvun Suomessa. Esikoisessa on myös mielenkiintoisesti siirretty 1989 Rovaniemellä tapahtunut Andrew Kulangan katoaminen ja murha 1970-luvulle. Kulangan murhan kuvaus Tervon romaanissa on suurelta osalta todellisuuden kaltainen. Nimet sekä muita yksityiskohtia on tosin muuteltu.

Tieteellisesti puhutaan kontrafaktuaalisesta eli toteutuneiden tosiasioiden vastaisesta historiasta. Aihe on kuitenkin kiistelty ja kaikki eivät edes pidä sitä vakavasti otettavana tieteenä. Kontrafaktuaalisesta historiasta on kuitenkin kirjoitettu jonkin verran tietokirjoja, jotka antavat mielenkiintoisia näkökulmia siihen, että mitä olisi voinut tapahtua. Vuoden 2017 historiateokseksi valittu Nils Erik Villstrandin ja Petri Karosen toimittama Kulkemattomat polut – Suomen mahdollinen historia tarkastelee 1400-luvulta lähtien tapahtumia, jotka olisivat voineet muuttaa historiamme täysin. Kirja onkin mielenkiintoinen lukukokemus, johon mielestäni kannattaa tutustua.

Sopivasti tätä kirjoitusta lopetellessani soittolistaltani alkoi soimaan Bob Dylanin The Times They Are A Changin’. Tuo kappale sitoo tämän kirjoituksen sopivasti yhteen myöskin siitä näkökulmasta, että laulu soi alkutekstien taustalla Watchmenin elokuvaversiossa. Elokuvaa ja sarjakuvaa voin tässä vaiheessa jo suositella, jos aihe ja supersankarit kiinnostavat. Sarjasta en voi sanoa vielä mitään, koska minun pitää saada, jolta kulta HBO:n käyttäjätunnukset lainaksi ennen kuin pääsen sarjaa katsomaan…

P.S. Jos kiinnostus vaihtoehtoista historiaa kohden, pääsi heräämään, niin voin vinkata myös toisen sitä käsittelevän elokuvan; Quentin Tarantinon ohjaama Inglourious Basterds vuodelta 2009, jossa kaksi salajuonta muuttavat historiaa toisen maailmansodan lopulla.

Nörtit rautaesiripun tuolla puolen

Miten Indiana Jones ja Rambo liittyvät kommunismiin? No tietenkin tietokonepelien kautta! Ylen nettisivuilla julkaistu artikkeli Indiana Jonesin seikkailut kommunistisessa Tšekkoslovakiassa kertoo pelisuunnittelusta rautaesiripun toisella puolella.

Peliteollisuus kukoistaa tänä päivänä ympäri maapalloa ja erilaiset tietokonepelit tuovat ihmisiä yhteen eri puolilta maailmaa. Muutama vuosikymmen taaksepäin pelien sisällöt ja tekniset toteutukset olivat hyvin erilaisia. Samalla, kun läntisessä maailmassa pelattiin Super Marioa, Donkey Kongia ja Duck Huntia, itäisessä Euroopassa Indiana Jones taisteli kommunismia vastaan. Tšekkiläinen tutkija Jaroslav Švelch tutkinut kirjassaan Gaming the Iron Curtain tarkemmin 1980-luvun tšekkoslovakialaisesta pelikulttuurista.

Neuvostoliitosta ja sen etupiireihin kuuluvista kommunistista kansandemokratioista ei noussut Tetriksen lisäksi muita tähtiä globaalille pelitaivaalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö itäblokin maissa kehitetty tietokonepelejä. Pelien tuotanto esimerkiksi Tšekkoslovakiassa oli amatöörien käsissä ja melko pienimuotoista. Yhtenä vaikuttimena tähän oli, ettei tietokoneita Itä-Euroopassa ollut saatavilla samaan tapaan kuin lännessä. Suuret teollisuuden käyttöön rakennetut tietokoneet olivat rautaesiripun itäpuolella suuremassa arvossa kuin pienemmät mikrotietokoneet, joiden hinnat nousivat taivaisiin. Mikrotietokoneita salakuljetettiinkin lännestä itään tekniikasta kiinnostuneiden ihmisten käsiin. Salakuljetut sekä laillisesti tuodut tietokoneet toivat myös ihmisiä yhteen. Ei tosin ihan samalla tavalla kuin nykyään, sillä internetissä tapahtuvan kommunikaation sijaan perustettiin tietokonekerhoja, joissa kiinnostuneet pääsivät pelailemaan.

Mielikuvituksellisuutta ei näistä itäpeleistä puuttunut. Tekstiseikkailupelien lisäksi tuotettiin useampi peli, joissa oli pääosassa Indiana Jones tai majuri Shatokhin, joka taisteli esimerkiksi Ramboa vastaan. Aseena taistelussa Satokhinilla oli vanhat historialliset sukat (joilla mahdollisesti viitattiin kommunistisen järjestelmän löyhkäävän). Tekstiseikkailupelit vaativat myös itsessään mielikuvitusta, koska niissä ei ollut juurikaan kuvallista sisältöä, vaan peli eteni kirjoitetun tekstin mukaan. The Big Bang Theoryssa Sheldon Cooper sanoo tekstiseikkailupelien käyttävän maailman parasta grafiikkaa eli mielikuvitusta. (S04E06)

Olisikin mielenkiintoista päästä pelaamaan näitä vanhoja pelejä, vaikka en itse ole oikeastaan pelannut kuin Segalla Sonicia 90-luvulla ja puhelimella Angry Birdsiä tämän vuosikymmenen alkupuolella. Mielenkiintoani näitä pelejä kohtaan lisää myös se, että niitä on tehty salakuljetetuilla tietokoneilla ja niiden kehittely on ollut ”salaista”. Nämä seikat luovat peleille oman historiallisen kontekstinsa, joka peilaa myös aikakauttaan ja yhteiskuntaa. Olisi myös mielenkiintoista nähdä millaisen vastaanoton nämä pelit saisivat, jos ne tuotaisiin nykypäivänä suuremman yleisön käyttöön. Retropelithän ovat in. Kiintoisaa olisi myös, jos pelit tuotaisiin markkinoille sekä alkuperäisellä graafisella ilmeellään sekä sovitettuna nykyaikaisella grafiikalla. Kiinnostaisiko tämän päivän gamereitä Prahassa pyörivä Indiana Jones tai Ramboa vastaan vanhoilla sukilla taisteleva majuri Shatokhin?

Ada Lovelace – maailman ensimmäinen tietokoneohjelmoija

Tänään 16.10. vietetään Ada Lovelacen päivää, jolloin juhlitaan naisten ansioita tieteen, tekniikan ja matematiikan aloilla. Vuonna 1815 syntynyttä Augusta Ada Byronia (myöh. Lovelace) pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana. Ada Lovelace on erittäin mielenkiintoinen historiallinen vaikuttaja, joka on jäänyt tuntemattomammaksi. Itse kuulin hänestä ensimmäistä kertaa pari päivää sitten tutkiessani tämän viikon merkkipäiviä ja kiinnostuin suunnattomasti.

Augusta Ada Byron, josta myöhemmin tuli Lovelacen kreivitär, syntyi 10.12.1815 runoilija lordi Byronin ja tämän vaimon Anne Isabella Byronin tyttärenä. Hänen vanhempansa erosivat pian Adan syntymän jälkeen, eikä Ada tavannut isäänsä vuoden 1816 jälkeen. Adan äiti kannusti tytärtään matematiikan opinnoissa ja hankki tälle nimekkäitä opettajia. Lady Byron uskoi, että teoreettinen matematiikka hillitsisi Adan mielikuvitusta ja tämä ei seuraisi isänsä jalanjäljissä. Ada menestyikin opinnoissaan, mutta rationaaliset matematiikan ja luonnontieteiden opinnot eivät kuitenkaan kahlinneet Adan mielikuvitusta kokonaan. Nuorena hän jo haaveili lentämisestä ja pohti lentävän koneen rakentamista. Hän otti pohdinnoissaan mallia linnuilta ja havaitsi ratkaisevan tekijän siiven kantavuudessa olevan sen koko suhteessa linnun vartaloon.

Ada Lovelace esiteltiin 17-vuotiaana Lontoon seurapiireille. Seurapiirien myötä hän tutustui skotlantilaiseen matemaatikkoon Mary Sommervilleen, joka oli alansa huippuja, mikä oli aikakauteen nähden erittäin poikkeuksellista. Lovelace ja Sommerville ystävystyivät. Toinen merkittävä ystävyyssuhde syntyi Charles Babbagen kanssa, joka myös oli matemaatikko. Babbage kehitteli 1800-luvun alussa differenssikonetta, joka on eräänlainen laskukone, jolla voi laskea polynomifunktiotaulukoita. Koneesta käytettiin myös nimitystä analyyttinen kone. Ada oli erittäin kiinnostunut koneesta ja seurasi tarkasti sen kehitystä, luki siitä kirjoitettuja artikkeleita sekä keskusteli siitä Babbagen kanssa.

Vuoden 1835 heinäkuussa Ada meni naimisiin William Kingin kanssa, joka sai vuonna 1838 jaarlin arvon ja Adasta tuli Lovelacen kreivitär. Yhdessä he saivat kolme lasta, joista vanhin poika nimettiin Adan isän mukaan Byroniksi ja tytär Adan äidin mukaan Annabellaksi. Kolmas lapsi sai nimekseen Ralph. Ollessaan naimissa ja kolmen lapsen äiti Ada jatkoi opintojaan matematiikan parissa yksityisopettajan opastuksella. Naisia ei tuolloin hyväksytty yliopistoon ja naisia pidettiin fyysisesti liian heikkoina syvälliseen opiskeluun. Adan sairaalloisuutta pidettiinkin hänen opintojensa seurauksena.

Lovelacen ystävä Charles Babbage jatkoi differenssikoneensa kehittämistä ja 1840 -luvun alussa matkusti Italiaan etsimään yhteistyökumppania projektilleen. Torinossa Babbage kohtasi Luigi Federico Menabrean, joka lähti mukaan Babbagen projektiin. 1842 Menebrean ranskaksi kirjoittama analyyttista konetta käsittelevä artikkeli julkaistiin sveitsiläisessä Biblitothèque Universelle de Genève -lehdessä. Lovelace ryhtyi kääntämään artikkelia englanniksi ja teki siihen huomioita. Lovelacen huomiot olivat erittäin tarkkoja ja analyyttisiä. Hän muun muassa kirjoitti huomioihin niin tarkat ohjeet Bernoullin lukujen laskemisesta koneella, että sitä pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana. Vaikka artikkeli ja siihen liitetty Lovelacen kirjoittama ”Notes by the Translator” otettiin hyvin vastaan tiedeyhteisössä, se ei kuitenkaan edistänyt Lovelacen uraa tieteellisenä kirjoittajana. Yksi syy tälle oli Lovelacen sukupuoli ja sitä ei sen tähden otettu yhtä vakavasti kuin, jos kirjoittaja olisi ollut mies.

Ada Lovelacen mielestä analyyttista konetta voisi soveltaa myös muuhunkin käyttöön kuin vain laskukoneeksi. Esimerkiksi koneen avulla voisi tuottaa musiikkia täsmällisessä muodossa. Lovelace esitti myös huomioita tekoälystä, jota hän pohjasi Mary Shelleyn romaaniin Frankenstein ja ajatukseen, että pystyykö kone ajattelemaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että analyyttinen kone ei voi luoda omia ajatuksia:

” Analyyttinen kone ei pysty tekemään mitään omaperäistä. Se voi tehdä vain mitä me käskemme sen tehdä.”

Lovelacen kreivitär Ada oli alansa pioneeri tietojenkäsittelytieteessä ja monessa asiassa aikaansa edellä. Hän oli merkittävä matemaatikko, jonka mielenkiinnon kohteet jakautuivat myös moniin eri aloihin. Hänen työnsä on monen jokapäiväiseen elämämme vaikuttavan asian pohjana. Lovelacen mukaan on nimetty esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriön ohjelmointikieli Ada ja tekoälyä mittaava Lovelacen testi.

Ada Lovelace kuoli 27.11.1852 vain 36-vuotiaana kohtusyöpään. Mitä kaikkea hän olisikaan olisi saanut aikaan, jos ei olisi kuollut niin nuorena ja olisi elänyt sata vuotta myöhemmin? Lovelace haudattiin Hucknall Tokardin kirkkoon isänsä viereen, jota tämä ei ollut tuntenut.

Ovatko kasvosi kuin äidilläsi, suloinen lapseni?
Ada! Tytär ainoa sukuni ja sydämeni?
Kun viimeksi näin nuoret siniset silmäsi, ne hymysivät,
Ja sitten erosimme – emme niin kuin nyt, tyttöseni,
Vaan toivossa.
—Lordi Byronin runoelman Childe Harold’s Pilgrimage kolmas laulu

Miksi historia?

Opiskellessani historiaa yliopistossa törmäsin usein kysymykseen: ”Miksi historiaa? Et sitten tylsempää ainetta keksinyt?” Olenkin paljon pohtinut ja kysellytkin, että miksi niin moni pitää historiaa tylsänä. Valitettavasti liian usein vastaus on ollut, että koulussa historian opetus on ollut tylsää, nuorempana museoihin on pakotettu ja yksinkertaisesti ei vain kiinnosta sodat tai antiikki.

Ymmärrän nämä pontit todella hyvin. Muistan yläasteella ollessani jutelleeni erään historianopettajan kanssa, joka totesi kouluhistorian olevan paras keino tappaa pienikin kiinnostus historiaan. Onneksi historian opetus kouluissa on saanut uusia kiinnostavia muotoja viime vuosien aikana. Näillä toivottavasti saadaan nuorten kiinnostus lisääntymään, mutta entäpä aikuiset? Miten lisätä aikuisten kiinnostusta historiaan?

Keinoja on useita. Näitä kartoittaessa kannattaa lähteä selvittämään ihmisten yleisiä kiinnostuksen kohteita. Monesti historia yhdistetään tiettyihin merkittäviin tapahtumiin, ulkoa opeteltaviin vuosilukuihin tai aiemmin mainitsemiini sotiin ja antiikkiin. Historia on paljon enemmän. Merkittävät tapahtumat on kyllä hyvä tietää ja ulkoa opituista vuosiluvuista on hyötyä Trivial Pursuitia pelatessa, mutta entä se kaikki muu? Miten sen kiinnostavan asian historiasta löytää?

Etsimisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen ja miettiä, mikä ympäristössä olisi erityisen kiinnostava asia tai esine. Onko se kirja? Kirjalla sekä esineenä että kirjallisuudella molemmilla on pitkä ja mielenkiintoinen tausta, josta ne juontavat juurensa. Kiinnostaako takapihalta näkyvä erikoinen kalliomuodostelma? Sen historia ulottuu jopa tuhansien vuosien taakse jääkauteen asti. Vai onko kiinnostuksen kohde televisiosta tuleva jääkiekko-ottelu? Siinä saadaan jo kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli itse pelin historia ja television kehityskaari.

Historia on koko ajan ympärillämme ja siitä voi oppia uutta joka hetki. Inspiraatio kiinnostukselle saattaa löytyä millä hetkellä hyvänsä ja mistä tahansa. Esimerkiksi populaarikulttuuri on tiiviissä kytköksessä historian kanssa. Erilaiset historialliset pelit, kirjat, sarjakuvat, elokuvat ja sarjat voivat hetkessä herättää suurenkin yleisön mielenkiinnon aikakauteen, ilmiöön tai yksittäiseen tapahtumaan. Esimerkkinä tästä mainitsen HBO:n minisarjan Chernobyl, joka sai suuren suosion. Sarja on myös hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse mennä satoja vuosia menneisyyteen. Sosiaalisesta mediasta voi myös löytää historiallista sisältöä esimerkiksi museoiden Instagram -tileiltä. Kannattaa kuitenkin aina muistaa myös lähdekritiikki.

Näillä vinkeillä voi aloittaa tutustumisen menneeseen, joka johtaa erilaisille tiedon poluille. Siksi haluankin asettaa alun kysymyksen ”miksi historia” uusiksi eli ”miksei historia?”.

Kartta, tekniikka ja ympäristöön tutustuminen

Muistatko muutama vuosi sitten suuren suosion saaneen Pokemon Go -pelin? Ihmiset innostuivat pyydystämään pokemoneja ympäristöstään. Itsekin kuljin pokemonien perässä muutaman viikon ajan, mutta erään karkuun päässeen Pikachun jälkeen lopetin pelin pelaamisen. Yle julkaisi 22.9.2019 jutun, jossa käsitellään sijaintipohjaisten pelien kehitystä ja niiden suosioon liittyviä seikkoja.

Pokemon Gon lisäksi sijaintitietoja ja karttaa hyödyntäviä pelisovelluksia on viime vuosina ilmestynyt useampikin esim. Harry Potter: Wizards unite, Moomin move ja Walking Dead: Our World. GPS-tietoja hyödyntävät pelit eivät ole niin uusi keksintö, kuin voisi luulla. Vuonna 2004 New Yorkissa kehitettiin Pac-Manhattan, jossa jahdattiin Pac-Maniksi pukeutunutta pelaajaa ympäri Manhattania. Pac-Manhattan kehittyi nopeasti ilmiöksi ja muun muassa Japanissa kehitettiin pelille oma variaatio. Mobiiliteknologian myötä nämä pelit ovat saaneet uusia kehitysmahdollisuuksia sekä muotoja.

Erityisesti sovellusten kartat ja niiden avulla liikkuminen innostaa ihmisiä. Tätä samaa ideaa pystyy pelien lisäksi soveltamaan esimerkiksi matkailun edistämisessä, paikallishistorian opettamisessa ja markkinoinnissa. Sovellus Discover Jyväskylä on hyvä esimerkki, jossa on yhdistetty sijaintitietojen hyödyntäminen, kartta ja ar-teknologia. Tämän sovelluksen avulla pääset tutustumaan Jyväskylän historiaan, sekä suunnistamaan kaupungissa vanhaa karttaa ja nykyteknologiaa hyväksi käyttäen. Nämä sovellukset luovat uusia mahdollisuuksia tutkimusmatkailulle ja kaupunkisuunnistukselle. Tutusta ympäristöstä saattaa löytää uusia mielenkiintoisia paikkoja ja oppia jännittäviä yksityiskohtia paikan historiasta tai siellä asuneista ihmisistä. Sijaintiin perustuvat pelit ja muut sovellukset tulevat todennäköisesti lisääntymään tulevaisuudessa tekniikan kehityksen myötä.

Museokeskus Vapriikissa on tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä Pelikenttänä kaupunki – Geokätköilystä Harry Potteriin, jossa pääsee tutustumaan näiden pelien kehitykseen. Näyttely on esillä joulukuun alkuun asti ja siihen liittyen löytyy myös oma pelisovellus. Kannattaa käydä tutustumassa, jos aihe kiinnostaa enemmän. Jyväskylässä vieraillessa kannattaa myös ladata Discover Jyväskylä puhelimeen ja katsella miltä esimerkiksi kirkkopuisto on näyttänyt menneisyydessä.

Mihin humanismia tarvitaan?

”Mihin humanismia tarvitaan” on kysymys, joka toistuu usein. Vastausta pohtiessa, kannatta aloittaa toisella kysymyksellä eli mitä on humanismi? Humanistiset tieteet tutkivat ihmisen eri toimia kuten esimerkiksi kulttuuria. Humanismista käytetäänkin myös termiä ihmistieteet.

Humanistiset alat, joita ovat esimerkiksi historia, kirjallisuus, kielitiede, kasvatustiede ja teologia, auttavat meitä ymmärtämään ihmisen toimia ja kehitystä. Monet arkipäiväiset asiat, joita ei tule ajatelleeksi pohjautuvat juuri humanismiin. Koululaitos muun muassa rakentuu hyvin pitkälle humanististen tieteiden varaan. Opettajat ovat suurimmaksi osaksi humanisteja ja peruskoulussa opetetaan useita humanistisia aineita kuten kielet, historia ja uskonto. Musiikki ja kuvaamataito voidaan myös lukea humanismiin, koska sekä musiikki että taide ovat ihmisten tuottamia. Näiden kahden oppiaineen perusteita ja kehitystä opiskeltaessa hyödynnetään myös humanistista tutkimuskenttää. Näillä aineilla on erityinen yleissivistävä tehtävä, josta on hyötyä elämän eri osa-alueilla.
Voisi melkeinpä todeta, että humanismi on kaiken taustalla toimiva taustavaikuttaja, jota ei aina huomaa. Humanistiset tieteet jäävät usein ns. ”kovien tieteiden” varjoon, sillä niiden tutkiminen ei aina ole yhtä kouriintuntuvaa kuin esimerkiksi luonnontieteiden. Kuitenkin tutkimus on yhtä arvokasta. Humanismin ansioista ymmärrämme yhteiskunnan toimintaa ja sen rakenteiden muutosta.

Humanisteista kuulee silloin tällöin käytettävän termiä ”huuhaahumanistit”. Tämä usein on vain komedinen heitto, mutta mielestäni se kertoo osittain myös siitä, että humanistisia tieteitä ei välttämättä tunneta niin hyvin tai tiedetä, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Voi myös olla kyse siitä, että ei ole niin tarkkaa tietoa, mitä humanistit tekevät työkseen. Olisikin tärkeää, että humanismia tuotaisiin enemmän esille ja uusissa muodoissa. Kulttuuri ja historia esimerkiksi ovat aihealueita, joita voisi nostaa enemmän esille uudenlaisilla tavoilla. Kulttuuri usein mielletään taidenäyttelyiksi, oopperaksi tai muuksi ”hienosteluksi”, vaikka kulttuuri on koko ajan ympärillämme samoin myös historia. Jos nämä kaksi ja muut humanistiset tieteet tuotaisiin pois piilosta, ne voisivat saada täysin uuden näkökulman ihmisten silmissä ja mielissä, sekä niiden merkitys tunnistettaisiin helpommin.

Jatkettu todellisuus matkailun edistämisessä

Yle julkaisi 22.8.2019 artikkelin Matkailu elää tarinoista: valtavat kuparipannut kahvia ja 400 voileipää – Vuotson kylä vei tarinat mobiiliin. Artikkelissa kerrotaan Lapin tarinakylät -applikaatiosta, johon on koottu tarinoita Vuotson, Kieringin, Suvannon, Kairalan, Oinaan ja Joutsijärven kylistä. Applikaatio tuo paikalliset tarinat matkailijoiden ulottuville. Tällä pyritään kohentamaan Lapin pienien kylien kiinnostavuutta matkailukohteina.

Nykyteknologia palvelee erinomaisesti matkailijoita, vaikka sen koko potentiaalia ei olekaan vielä hyödynnetty. Kokemuksellisuus on aina vain nouseva trendi matkailijoiden keskuudessa. Mahdollisuudet laajennetun todellisuuden avulla ovat rajattomat. Paikalliset tarinat pystytään herättämään eloon ja näin matkailija pääsee lomareissun lisäksi myös aikamatkalle menneeseen. Lapin tarinakylät -sovellukseen on liitetty paikallinen kartta, johon on merkitty jokaisesta kylästä reitti, jonka varrelle on merkitty paikkoja, joihin liittyy jokin tarina. Tarinat kerrotaan muutaman minuutin mittaisilla videoilla, jotka on myös tekstitetty englanniksi. Jos sovellukseen ottaisi mukaan laajennetun todellisuuden tarinat voisi luoda elämykseksi käyttäjälle ja sovelluksesta saisi paljon enemmän irti. Näin myös sovelluksen käyttömahdollisuudet lisääntyvät.

Tällä hetkellä sovellusta pystyy käyttämään etänä niin, että tarinavideot voi katsoa missä tahansa. Tätä ominaisuutta voisi käyttää enemmänkin lyhyiden tiiserien tapaan eli herättelemään mielenkiintoa paikkoja ja tarinoita kohtaan matkan suunnitteluvaiheessa. Laajennettua todellisuutta sovelluksessa taas voisi käyttää vain paikan päällä ja sillä pystyisi tuomaan tarinoihin enemmän syvyyttä. Näin ollen tarinan saisi myös elämään. Ylen artikkelissa mainitaan, että tarinat voisi kertoa paikallisella murteella. Tämä loisi kokemuksesta vielä aidomman. Tällä hetkellä videoissa tarinat on kerrottu yleiskielellä, joka irtaannuttaa kerrottavan tarinan kohteesta, koska tällä tavalla kerrottuna se voisi olla missä tahansa muualla. Murteelliset ilmaisut tosin voivat olla ongelmallisia tulkita, mutta sovellukseen voisi liittää myös murresanaston.

Tähän kuitenkin liittyy myös kritiikkiä siitä, että haluaako matkailija tuijottaa vain puhelimen ruutua sen sijaan, että katselisi ympärilleen. Miksei voisi tehdä molempia? Konkreettinen paikka ja sovelluksella henkiin herätetty tarina luovat yhdessä kokonaisuuden, jonka avulla käyttäjä saa kohteesta paljon enemmän irti.

Sovellusta monipuolistamalla se palvelee myös paikallisia paljon paremmin. Paikallishistorian kerrontaa pystytään monipuolistamaan ja herättelemään mielenkiintoa myös niiden keskuudessa, jotka eivät aiemmin ole olleet siitä kiinnostuneita. Kehittäessä voidaan ottaa huomioon myös eri kohderyhmät, esimerkiksi lapsiperheet. Tarinat voidaan muokata lapsille sopiviksi ja myöskin pelillistää erilaisten tehtävien muodossa kohteesta riippuen. Tällaisia tehtäviä voisivat olla esimerkiksi aarteen etsintä, murresanojen ja kasvien tunnistus. Muun muassa näillä esimerkeillä sovellusidean potentiaali saataisiin tehokkaammin käyttöön. Tällainen teknologia parantaisi huomattavasti pienten paikkakuntien ja kylien kiinnostusta matkailukohteina.

Yliopistojen kolmas tehtävä – syy yrityksen perustamiselle

Yliopistolakiin on kirjattu kolme tehtävää: yksinkertaistettuna yliopistojen tulee edistää vapaata tutkimusta, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus voisi tarkoittaa historian kohdalla esimerkiksi sitä, että tutkimus toimisi osaltaan maailmankuvan ja sivistyksen rakentajana tai vaikkapa hyvinvoinnin lähteenä.

Käytännössä yliopistot toteuttavat vain kahta ensimmäistä tehtävää, sillä kolmannen tehtävän toteuttamiseen ei osoiteta käytännössä lainkaan rahoitusta. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö rohkaisee, tai painostaa näkökulmasta riippuen, julkaisemaan tutkimukset ulkomaisissa julkaisuissa englanniksi.

Siten esimerkiksi Suomen historiaa käsittelevät tutkimukset pitäisi lähtökohtaisesti julkaista vain ulkomaalaisille tai ainakin tieteellistä englantia osaaville suomalaisille lukijoille. Näin karun kuvan julkaisutoiminnasta antoi Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen Turun Sanomissa 15.11.2017.

Laadukkaan ja monipuolisen historiantutkimuksen tulisi Memorandumin mielestä olla helposti kaikkien saatavilla ja omalla kielellä. Kirjakauppojen, ja varsinkin automarkettien kirjahyllyiltä, paljastuu tyly näkymä: historia on yhtä kuin sotahistoria ja poliittinen henkilöhistoria. Muiden aihepiirien teokset ovat hyllyssä lähinnä kuriositeettina tai säälistä. Supistunut historiakuva on johtanut myös teoksien saatavuuden heikentymiseen. Sotahistoriat ja poliittiset elämänkerrat voi ostaa kätevästi ruokaostoksilla, muut historiantutkimukset pitää tilata erikseen netistä.

Memorandumin perusajatuksena on monipuolistaa yksipuolista historian kuvaa ja tarjota matalan kynnyksen asiantuntijapalveluita. Samalla me haluamme tuoda historian kaikkien ulottuville myös täysin poikkeavalla julkaisutavalla: älypuhelimella. Näyttämällä samanaikaisesti nykyisyyden kanssa esimerkiksi muuttunutta kaupunkikuvaa tai esihistoriallisen monumentin täydessä loistokkuudessaan raunioiden sijasta, voimme näyttää historian siten, miten me tutkijat näemme ne. Täynnä tarinoita ja yllätyksiä!