Imua kuin vanhassa ja ränsistyneessä talossa

Imua kuin vanhassa ja ränsistyneessä talossa

Blogissamme on tällä kertaa vierailevana kirjoittajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitokselta vanhempi yliopistonlehtori Matti Rautiainen


Asumaton, ränsistynyt pieni puutalo, villiintynyt ja hoitamaton piha, ikkuna rikki ja ovi lukitsematta. Aikuisen silmissä tällainen näky herättää lähinnä voivottelua tai sisäisen remontoijan henkiin heräämisen, mutta lapsena tilanne oli toinen. Erityisen kiehtovaksi talo muuttui, jos siihen liittyi salaisia ja hieman pelottaviakin tarinoita. Niillä ei tosin yleensä ollut totuuden kanssa mitään tekemistä, mutta ne houkuttivat hidastamaan kävelyä ja tuijottamaan talolle päin aina kun sen ohi käveli. Yhtenä päivänä päätimme sitten mennä kaverin kanssa koulutieltä autiotalon tietä pihaan ja samaa tietä taloon sisään.

Pystyn edelleen palauttamaan mieliin nuo hetket pihassa, ja myöhemmin talossa, kihelmöivän tunnelman ja jännittyneisyyden. Vaikka talo näytti asumattomalta, pelkäsimme, että joku laitapuolen kulkija ottaisi meidät sisällä vihaisena vastaan, hampaattomana, puukko kädessä. Mielikuva oli syntynyt taloon liitetystä tarinasta. Sen mukaan siinä oli asunut tuollainen hampaaton, puukkoa kantanut mies. Avasimme oven, ja tutkimme kuistin etsien jälkiä puukosta, tai jalkineista. Kumpiakaan ei näkynyt, sen sijaan pöydällä oli pino vanhoja Savon Sanomia ja naulakossa riippui pahalta haiseva, reikäinen takki. Talon ainoassa huoneessa oli luotaan työntävä punkka, joitain astioita puuhellan päällä ja vanhoja aikakauslehtiä punkan vieressä. Pöytä ikkunan ääressä oli tyhjä, mutta pölyinen. Kaikkinensa, ihan tavallinen, syystä tai toisesta hylätty ja ränsistynyt pikkutalo 1970-luvun lopun Kuopiossa.

Vaikka edellä kuvatussa tilanteessa kyse oli pikkupoikien seikkailusta, se oli kokemuksena vahva ja sisälsi paljon sellaisia elementtejä, joita tutkiva oppiminen ja ilmiölähtöinen oppiminen pitävät sisällään. Toiminnan motiivina oli vahva sisäinen kiinnostuminen ja uteliaisuus. Kyse oli jonkin uuden löytämisestä, vaikka emme tarkkaan tietäneet mistä. Suhtauduimme avoimesti eteen tuleviin asioihin. Pystyimme myös asettamaan aikaisemmin hankittua tietoa (kuten huhuja talossa asuneesta miehestä) uuteen, kriittiseen valoon. Lisäksi toimimme vahvasti työparina – yhteistoiminnallisesti.

Vertauksessa on vahvasti idealismia ja nostalgiaa, mutta kun mietin tuota kokemusta myöhempiin merkityksellisiin omiin oppimiskokemuksiini, tunnistan paljon samaa, enkä pelkästään kognitiivisella tasolla, vaan myös affektiivisesti. Lisäksi, tällaisia kokemuksia ja niihin liittyvä oppimisprosesseja osuu kohdalle harvoin. Siksi näitä on tutkittava erityisellä intensiteetillä ja mietittävä, kuinka niitä voidaan aikaan saada lisää.

Yhtenä ratkaisuna on tarjottu XR-todellisuuksia. Ne tarjoavat ympäristöjä, joihin käyttäjät ovat kiinnostuneita menemään, kokemaan ja oppimaan uusia asioita. Immersio, imu uuteen todellisuuteen on monissa XR-ympäristöissä suuri. Pedagogisesti ympäristöt ovat kuitenkin vielä alkeellisia. Osallistuja on pikemminkin passiivinen seuraaja kuin aktiivinen toimija, valmiin ympäristön suorittaja, ei sen tutkija ja luoja. Nyt, kun muun muassa halpojen VR-lasien myötä XR-ympäristöistä tulee kuluttajille arkipäiväisempiä, XR-todellisuuksien hyötykäytössä niiden pedagogiseen kehittämiseen ja teknologian suomiin mahdollisuuksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. XR-todellisuudet voivat luoda yhteisöllisiä tutkimusmatkoja, joilla on imua kuin ränsistyneellä talolla. Jos oppimisympäristö ja opiskelijan kiinnostus ja halu oppia eivät kuitenkaan kohtaa, jäljelle jää vain passiivinen katsojakokemus aktiivisen oppimisen sijaan. Ränsistyneen talon imu on tällöin VR-laseja suurempi. 

Matti Rautiainen